Imatra on aika ihmeellinen paikka. Täällä on vaikka mitä kummallisuuksia. Esimerkiksi ukin talon rappukäytävässä on sellainen jännä kaappi, johon mahtuu vain pari-kolme ihmistä minun lisäkseni. Ja siihen kaappiin pitää siis tosiaan mennä alakerrassa sisälle, vaikka siellä ei edes ole mitään. No, sitten emäntä painaa kaapin seinässä olevaa nappia ja kaappi alkaa hurisemaan. Ja nyt seuraakin sitten se kummallisin osa: kun kaapin oven aukaisee, onkin jo ukin oven vieressä!! Eikö olekin vänkä juttu! Ensin ihmettelin sitä kovasti, mutta nyt olen jo konkari senkin kanssa, ja osaan istua kiltisti paikallani kaapin hurisemisen ajan ja suunnistaa sitten suoraan kaapista ukin luo. Ja muuten: vaikka Imatralla onkin se kaappi, niin opin silti juuri siellä kulkemaan ihan itse rappuja ALAS. Siis ylöshän niitä kulkee kuka vain, mutta alasmeno onkin jo paaaaljon vaikeampi homma.

 

Ukin luona on myös kummallinen pöytä. Se on oikeastaan vain metallikehikko. Mutta kun kehikon keskelle laittaa jotakin, se jääkin kellumaan ilmaan! Eikä sitä muuten saa sieltä millään ainakaan alakautta pois. Olen kokeillut, mutta joka kerta nenä ottaa kiinni johonkin läpinäkyvään esteeseen. Tosi kummaa. Sitä näkymätöntä osaa voi muuten nuollakin, ja sitten ilmaan jää leijumaan hassu kielenjälki, mutta ei se kyllä millekään maistu.

 

Lisäksi ukilla on toinenkin kummallisuus: komerokoira. Ukin eteisessä on nimittäin sellaiset kiiltäväpintaiset kaapit, joiden ovet liukuvat puolelta toiselle. No, siinä ei sinällään ole mitään erikoista, mutta kun sinne kaappiin ilmestyy aina koira, kun kävelen kaapin ohi!! Se tulee jopa tökkäämään minua ihan nenään kiinni, kun laitan oman nenäni kiinni kaapinoveen. Mutta muuten se on kyllä aika outo ja tylsä koira. Se ei nimittäin koskaan tule sieltä kaapista pois. Ja se on ihan hajuton ja mautonkin. Osaa se kuitenkin tehdä yhden sellaisen jutun, jota minä en osaa: katoamistempun! Se nimittäin katoaa kuin tuhka tuuleen, kun kaapin oven työntää auki. Aika siisti temppu, vai mitä!?

 

Mitäs vielä? Ai niin. Oletteko panneet merkille, että isommissa paikoissa on ihan oma ihmisrotunsa: cityihmiset? Ne ovat kai kiireen takia menneet jotenkin rikki, kun iso osa niistä kävelee vain minun ohitseni pysähtymättä juttelemaan ja rapsuttelemaan. Sekin on aika merkillistä. Minä kun olen Savonlinnassa tottunut siihen, että melkein kaikki haluavat olla minun kavereitani. Ensin luulin, että vika on minussa, mutta kyllä se on noissa ihmisissä. Savonlinnalaiset näet toimivat edelleen ihan normaalisti.

 

Keksin muuten Imatralla ollessani itselleni taas uuden harrastuksen: sohvarallin. Sitä leikitään niin, että otetaan ensin keittiöstä kamalan kova vauhti, juostaan sitten tuk… ei kun häntä suorana koko kämpän läpi, loikataan suoraan sohvan selkänojalle, siitä sohvapöydälle ja edelleen lattialle. Ja sitten kierros aloitetaan uudestaan. Tätä leikkiä voi sitten leikkiä kenen luona vain. Leikkiin tarvitaan vain sohva ja vikkeläkinttuiset emännät (tai isännät). Tähän leikkiin nimittäin osallistuvat emännätkin. Ne näet juoksevat kamalaa kyytiä minun perässäni ja kiljuvat jotain rauhoittumisesta. Ja senkin olen ihan itse saanut ne koulutettua tekemään. Olen minä aika taitava!

 

Täplä

 

     

Kotisohvalla…                                 isomummin sohvalla…

 

   

mökin sohvalla…                               ja vielä ukinkin sohvalla!